Istun täällä märällä maantien taukopaikan penkillä, koira vierelläni, ja näin 39 vuotiaana mietin mistä tässä hetkessä oikein on kyse?
Kynnet lakattu punaisella, hiukset ponnarilla, teen henkistä tiliä elämästäni. Elämästä, jossa henkilökohtaisessa kappaleessa vastaan kaikesta vain itselleni.
Siihen ei tarvita ulkopuolisia analyysejä siitä kuka olen tai en ole, ihmisiltä, jotka eivät kanssani ole elänyt yhtä kokonaista vuorokautta, viikkoa, kuukautta, vuotta.
Tai joka ei ole koskaan katsonut silmiini ja kysynyt: mitä kuuluu? Ei analyysejä ihmisiltä, jotka eivät tiedosta omankin matkansa olevan vain vaiheessa.
Tämä hiljaisuus ympärillä on mieletöntä, ei sitä tarvitse hakea idästä, lännestä, etelästä, pohjoisesta. Se on mulla tässä ja nyt. Olen oikeasti aika onnellinen ihan näin, hetket, jolloin tasapaino pettää, on kuin uimaan opettelua tai väärän suunnan huomaamista. Kipuun ei tarvitse jäädä, sen kanssa voi elää ja sopivassa kohdassa se muuttaa muotoaan avuksi apua tarvitsevalle. Siitä olen aina tykännyt. Saada olla olemassa tälle elämälle omanlaisena ja sellaisena, joka toivon mukaan saa vielä ojennettua itsestä mahdollisimman paljon eteenpäin.
Erakoidun hetkittäin, kun kaikki humu ja nopeus maailmassa on liikaa. Senkin hyväksyn tänään. Silloin katsoo lenkillä vain varpaita, ihmisistä ohi ja koko keho unohtaa kaiken mitä se on oppinut. Mitä sitten jos en hyväksy tarvettani erakoitua hetkeksi? Tulee migreeni ja viestittää ylikuormasta, nollaa aivot ja kaiken tekemisen. Vastaanotin menee kiinni. Sen jälkeen kyllä taas jaksaa.
Yksin ja ulkopuolinen olen ollut paljon, mutten koskaan kokenut olevani yksinäinen.
Onhan elämä vienyt aina tilaan ja tilanteisiin, jotka kaikessa ihmeellisyydessään tai epätoivossaan ovat minua pala palalta rakentaneet siihen suuntaan mitä ihmisenä haluan olla. Nimenomaan ihmisenä riippumatta esimerkiksi siitä mitä työtä teen -se on elävä tila- tai, että näitä käsiäni katsoessa saisin vastauksen siihen, mikä ihmeen suunnitelma Luojalla on kohdallani mahtanut olla.
Hetkelliset hajoamiset ovat näkökyvyn supistumisen tuotetta, johon hermosto ajautuu ylikuorman alla, niistä kyllä rakentuu aina vaan ja uudelleen nähdäkseen taas leveämmälti.
Kovuutta ja negatiivista voimakkuutta en ole vielä oppinut käsittelemään, yleensä minusta silloin tulee se raivo härkä posliinikaupassa, joka lopulta itkee omaa ja muiden keskenkasvuisuutta. Vaikka oikeasti voisi vain istua näin, hiljaa ja rauhassa, olla onnellinen elämästä. Ihmisistä. Siitä, että minäkin olen arvokas ja oman elämänkaareni kaltainen.
Tällainen ihan käypä nainen.
Kommentit
Lähetä kommentti