Toivon, että lukitsisit minut pimeään, ikkunattomaan huoneeseen. Huoneeseen, jonne äänet eivät kuulu. Kolme päivää, sen minä pyydän. Siellä saisin huutaa ja raivota, puristaa käsillä päätäni, kun ajatukset paisuvat liian suuriksi ollakseen hallinnassa. Älä avaa ovea, vaikka kuulisit mitä, sillä minä suojelen sinua. Säästän sinut pahuudelta, joka tunkee itseään suustani ulos niin, että ajoittain luulen siihen tukehtuvani. Sen sijaan lukitse ovet, jotten juoksisi ohi ajavan junan alle, jotten ajaisi autoa ulos tieltä, jotten saisi käsiini mitään millä vahingoittaa itseäni. Anna minun silti kuulla aika ajoin hengityksesi oven takana, istutaan selät vastakkain ovi välissämme. Sillä minä rakastan sinua. Näinä hetkinä voin vain raapia seinät verille, näyttää peilistä itselleni sen pahuuden, jota kannamme sisällämme, mutta jonka päivien kirkkaudessa pidämme piilossa. Itse saatana, joka hartiavoimin punnertaa itseään syvyyksistä näkyväksi. Anna minun olla lukkojen takana kolme päivää ja yötä.
Arkifilosofiaa ja toisinajattelua pikkukaupungin vuokrarivarissa