Oman elämän tarkoitus todennäköisesti löytyy niistä hetkistä, jolloin meillä on tyyni, rauhallinen, mutta innostunut olo. Kyllähän tämän nyt jokainen tietää, eikö niin? Vaan miksi se olotila on niin helppo ohittaa? Onko se liian tuttu, turvallinen ja tiedostettu? Pitäisi olla enemmän haastetta, sutinaa ja säpinää? Olen niin todellisen hyvä esimerkki siitä, mitä aiheutuu, kun itsensä ohittaa ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen menemään sinne, minne joku muu osoittaa. Yleensä rahan, toimeentulon vuoksi -vaikka saman asian vuoksi tulisi kuunnella ja ennenkaikkea nähdä itsensä. Olen useamman kerran tässä elämässä uupunut työssä, jossa ainut motivaationi on ollut yleensäkin tehdä jotain. Joskus jopa toimeentulon äärirajoilla. Olen jaksanut vetää täysillä alusta saakka ja uppoutumalla perusteellisesti siihen mitä teen...palanut nopeasti loppuun kuin sädetikku. Siinä kohtaa ei oikeastaan muuta tee kuin riuhtoo ja reuhtoo rutiinien varassa pilttuussa, kunnes voimat on ehtynyt. Jonk
Arkifilosofiaa ja toisinajattelua pikkukaupungin vuokrarivarissa