Elämäntaiteilijoita

Oman elämän tarkoitus todennäköisesti löytyy niistä hetkistä, jolloin meillä on tyyni, rauhallinen, mutta innostunut olo. Kyllähän tämän nyt jokainen tietää, eikö niin?
Vaan miksi se olotila on niin helppo ohittaa? Onko se liian tuttu, turvallinen ja tiedostettu? Pitäisi olla enemmän haastetta, sutinaa ja säpinää?
Olen niin todellisen hyvä esimerkki siitä, mitä aiheutuu, kun itsensä ohittaa ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen menemään sinne, minne joku muu osoittaa. Yleensä rahan, toimeentulon vuoksi -vaikka saman asian vuoksi tulisi kuunnella ja ennenkaikkea nähdä itsensä.

Olen useamman kerran tässä elämässä uupunut työssä, jossa ainut motivaationi on ollut yleensäkin tehdä jotain. Joskus jopa toimeentulon äärirajoilla. Olen jaksanut vetää täysillä alusta saakka ja uppoutumalla perusteellisesti siihen mitä teen...palanut nopeasti loppuun kuin sädetikku. Siinä kohtaa ei oikeastaan muuta tee kuin riuhtoo ja reuhtoo rutiinien varassa pilttuussa, kunnes voimat on ehtynyt.

Jonkunlainen käsijarru päällä olen kiikaroinut unelmaani, joka ei välttämättä aina ole ollut niin realistinen, mutta hioutunut pikkuhiljaa ja siinä samalla hyppinyt työstä toiseen pysyäkseni ja pitääkseni oman väkeni hengissä. Voitte vain kuvitella miten kovien takaiskujen kera kohtalo on yrittänyt ilmaista olevani väärällä tiellä ja aina vain uudelleen olen kiivennyt kehään hakattavaksi.
Asun väärällä paikkakunnalla, olen liian erakko, en osaa vielä tarpeeksi, ihan turha yrittää, ketä kiinnostaa, liian paljon tai liian vähän sitä, tätä ja tuota....näillä perin negatiivisilla ajatuksilla olen aina tyytynyt elämään unelmaani mieleni pienessä huoneessa ja näyttänyt siitä palan silloin tällöin antamatta kuitenkaan selvää suuntaa.

Uskallan sanoa, että aika moni on kokenut tämän?
Mitä jos vain muuttaisi taktiikkaa? Mitä jos vaan vielä kerran kiipeäisi kehään, ottaisi turpaan vaan ei putoaisi? Mitä jos vain uskoo omiin vahvuuksiinsa ja tuo heikkoudet kaikkien nähtäville? Kun opettelet, olet paras opettaja.

Itsestäni tiedän, että osaan kannustaa ja rohkaista, koska olen tottunut tekemään sitä itsellenikin koko elämäni. Osaan jakaa tietoa, välittää tietoa. Osaan kirjoittaa, luoda kuvia, nostaa esille yksityiskohtia. Osaan innostua, suunnitella, auttaa ja tukea. Rauhoittaa ja lohduttaa. Siivota ja järjestää mitä vain.
Noin helppoa listata asioita, jotka ovat totta, mutta niin vaikeaa on myös olla sortumatta huijarisyndroomaan.
Se tunne, jos jokin, lukitsee, kun tiedät miten paljon sinulla on annettavaa ja potentiaalia, mutta pelkäät sitä mahdollisuutta. Sitä, että elämä muuttuu ja voit jättää osaltasi positiivisen jäljen maailmaan.

Jos tykkäät sun työstä ja elämästä, mutta ajattelet ettei se riitä, mieti. Mitä sinun persoonassa on sellaista, joka tekee just siitä kaikesta ainutlaatuista? Miten voit vaikuttaa siihen,  että vaikkapa sinun työ saa aivan uutta draivia? Ei aina tarvitse heittää hanskoja tiskiin, jos asiat periaatteessa on ok. Me haluamme näkyä, tuntua, kuulua, olla omalla paikallamme täällä.

Ehkä pelkäät onnistua. Minä pelkään onnistua. Se unelma ei ole mikään pinkillä kirjoitettu teksti Instagramissa, se on siellä missä sinäkin. Sinä olet unelma, puu, jonka täytyy versota uutta. Se on sen tehtävä.
Ihan aina siellä missä kulloinkin olet.
Elämäntaiteilija.