Runomaasto

NIIN TEKISIN

Metritavarana vetoketjua,
kangasta molempiin päihin saakka.
Venettä rakentaisin, jos osaisin.
Ainakin sata.
Kääntyminen onnistuisi vain vasempaan.
Ruutukuvioinen hattu päässä minä tähystäisin maita ja mantuja,
metritavarana vetoketjua ja kangasta erämaalaitureille jättäisin.
Veneitä veistäisin.



MINÄ TIEDÄN

Tänään minä tiedän,

mitä on olla naisellinen nainen.

Tänään minä tiedän,

miltä tuntuu viljapellon tähkät kämmeniäni vasten.

Tänään minä tiedän,

miten onnellinen voi olla kaatosateessa ja ukkosessa.

Tänään minä tiedän,

yhtä loukkaavaa ihmistä kohti on kolminkertainen määrä rakastavia.

Tänään minä tiedän,

on tähtiä taivaanpallon tuolla puolen.

HÄMÄHÄKINSEITTEJÄ

Joka kerta, kun en kuunnellut sisäistä ääntäni,

heitit kasvoilleni hämähäkinseittejä.

Jos unohdin nostaa tarpeeksi jalkojani,

toit eteeni puiden juuria, joihin kompastua.

Loin katseeni maahan, ylpeänä siitä, etten koskaan astunut naulaan.

Pääni kuitenkin löin useasti.

Sinä muistutit minua.

Joka kerta, kun en jaksanut.

Muistutit, etten saa unohtaa unelmiani,
joita sydämessäni kannan.

SATA ASKELTA HULLUUTTA

Se olin minä,

joka tänään puhuin itsekseni.

Minä,

joka tänään istuin penkillä keskellä metsää.

Kävelin pitkospuita sen lyhyen matkan.

Ilosta suruun, naurusta kyyneliin

sadan askeleen aikana.

Askel ulos metsästä oli työntyminen synnytyskanavasta. 

Sattui, mutta sain vetää keuhkot täyteen ilmaa.

Kukaan vaan ei pitänyt kiinni,

kun otin vastaan kaiken maailman tunteet.

Kotona puin ylleni kermanvalkoisen puseron, laitoin korviini riipukset.

En puhunut enää itsekseni.

Ympärillä oli liian hiljaista.

YSTÄVÄLLISESTI

Kutsun sinut tervetulleeksi.

Tähän päivään.

Unista uudelleensyntyneenä.

Maailmankaikkeuden matkaajana

jää jälkesi maaliskuun riitteille.

RUUTUIKKUNA

Katson jälleen tuota koivua

katsoin eilenkin.

Osaan jo ulkoa sen oksien tanssin,

tiedän miltä sen juurella kuulostaa.

Tänään en mene sinne.

En minä sitä kaipaa.

Odotan.

Sinua.

Aivan kuten ennenkin.

Katson koivua,

mutta kuuntelen sinua.

Et tullut eilen,

tiedän ettet tule tänäänkään.

Mutta minä odotan,

koska askeltesi sointi korvissani

tuo turvan.

Ruutuikkunaan minä varvistelen.

Huomenna,

huomenna on uusi päivä.

Silloin koivun alla on sinun askeltesi sointi.

HILJAISENA HETKENÄ

Mietin, muistatko sinä, että kohtasimme tänään?

Luen elämää rivi riviltä, 

ajatukset vaipuneina jonnekin pölyisten kaihtimien rakoon.

Mietin, ajatteletko sinä yhden hymyn voivan pelastaa koko maailman? 

Ainakin yhden elämän.

Tunnen sormieni päissä tämän päivän tarinoita, 

muotoutuen kerroksittain sointuviksi ääniksi korviini.

Mietin, oletko pelännyt milloinkaan, ettet koskaan huomaisi, 

miten kaikki sittenkin nivoutuu yhdeksi?

Hiljaisena hetkenä

mietin,

koska 

silloin

minä kuulen, näen, ja tunnen.

Mietin.

Kuten Sinäkin.

EN MINÄ KYSYNYT 

Sanoit, elän välitilassa, johon ei voi kukaan tulla.

Termarissa kahvia kuin usein ennenkin.

Mitä sitten jos haluaa toimia oikein, mutta kipu on liian kova?

Missä kohtaa kipu ja kaipaus muuttui yhdeksi ja samaksi?

Kahden unen välillä olen ollut hetken onnellinen.

Enkä minä kysynyt

onko näin tarkoitettu?

Enkä minä kysynyt

missä kohtaa synneistä maksetaan.

Pomin maasta 20 senttisen.

KEVÄÄN ENSIKUKKANEN

Olit alkava kevät, olit lupaus lämpimästä kesästä.

Routaisesta maasta nouseva hiljainen kuiskaus.

Niinä hetkinä tiesin pelastuvani.

Olit minun agabe.

Saapuivat keväät, joissa olemassaolon täydellisyys jäi humisevaksi tuuleksi.

Keväät, joissa kevään ensikukkanen oli saavuttanut loistonsa hetket ja unohduksen.

Unohduksen, jonka haalistunutta vartta hiljaa kosketin.

Vaelsin, jättäen taakseni vain muistijälkiä.

Vaelsin, ollakseni nyt tässä. Tuulen pyyhkiessä hiusten tanssia kasvoiltani.

Olit minun agabe. 

Olet muistijälkiä polullani.

LOUHOKSEN RAKKAUS

Askeleeni painautuvat hiljaa lepäävään maahan.

Tuuli leikittelee hiuskiehkuroilla,

leteistä eksyneillä,

kietoen samalla hennon sieluni suojelukseensa.

Louhoksen karu henki myötäilee liikettä,

tämän rauhaa etsivän naisen ääriviivoja.

Lohdun hakija etsimässä sydäntään.

Askeleita, askeleita. Hengitystä, hengitystä.

Sielusta kumpuava pyyntö saa vastauksen.

Siinä se odottaa.

Nostan syliini sydämen.

Louhoksen luovuttaman.

Raskas on kantajan kuorma,

mutta niin nivoudumme yhteen. Kaksi valvomatonta.

Pysyvä on tuo rakkaus, jonka hento tuuli siunasi.

TÄSTÄ PELLON YLI

Voin heittää katseeni yli siitä mitä näen

tavoittamaan tulevaisuuden siluetin.

Ihan tästä pellon yli kuljen painautunutta juntua ,

kohti.

Toisella puolella on toisenlaista. En aina tiedä kummalla puolen seison.

Toisinaan näen liikkeeni kauempana kuin minne varjoni yltää.

Tästä pellon yli.

Hienoinen on raja turvallisuudella ja huojuvalla maastolla.

JÄÄTYNYT IHO

Raahasin itseni tuuleen ja tuiskuun.

Halusin tuntea miten jäiset neulat uppoavat ihooni.

Miten en voinut hengittää vastatuuleen,

hiukset kietoutuvat nauraen kaulani ympärille.

Siipirikkona tunsin eläväni

enemmän kuin vuosiin olin muistanut eläneeni.

Hulluuden kiipeillessä kehoani ympäri ees ja taas

kasvoin, täytyin, voimistuin.

Hulluuden raahatessa sieluani perässään

olin onnellisuuden ja rauhan sylissä.

LUMEEN HAUTAUTUNEET RUUSUT

Sanoit minun olevan se sama kuin ennenkin,

mutta en minä ollut.

Olet kysynyt niin monta kertaa pelkäänkö.

Yhtä monta kertaa olen vastannut. Pelkään.

Lumipyryssä kerroit hymyilleesi vain siksi,

että minä olin siinä hetkessä luonasi.

Jo vain väsyttää.

Tahtoisin noutaa nuo lumeen hautautuneet ruusut.