Tämä teksti sai alkunsa tämän päivän fiiliksistä, kun tuntui jollakin tapaa siltä, että on epäonnistunut. Epäonnistumisen tunnehan taas nostaa herkästi häpeän tunteen.
Pysähdyin sitten miettimään, mistä tässä on kyse? Mikä saa näin negatiivisen energian virtaamaan. Kyseinen hetki yhdistyi nopeasti ulkopuoliseen tahoon eli en tietyssä asiassa ollut riittävä jonkun muun silmissä ja koska olen luonteeltani herkkä kyllä ruoskimaan itse itseäni, on tie epäonnistumisen tunteelle täysin avoin.
Olen kuitenkin sen verran matkan varrella muotoutunut omanlaisekseni oman elämänfilosofiani kanssa, että en anna itselleni tai kenellekään muulle tehtäväksi kasata tuota tunnetta hartioilleni vaan pyrin siitä aika nopeasti eroon.
Jos asia on taistelemisen arvoinen, teen töitä korjatakseni tilanteen, mutta joskus vaan on niin ettei jotain asiaa lähtökohtaisestikaan tunne omakseen. Sellaiset koen tutkimusmatkaksi itsessäni ja ehkä jollekin toiselle myös, mutta niihin ei ole tarkoitus jäädä kiinnikkeitä kutomaan.
Tällä hetkellä elämäni tuntuu olevan sellaisessa vaiheessa, että aiemmista vaiheista itselleni tutuksi tullut härkämäinen kärsivällisyys ja kaiken se kestää -asenne on tullut tiensä päähän. Teen aika nopeita ratkaisuja intuitiooni luottaen ja tärkeintä minulle on säilyttää oma itseni, kulkea kohti omia unelmiani. Silloin jos alkaa jalkoja puuduttaa ja sydän hakata, ollaan väärillä vesillä.
Epäonnistumisen ja häpeän tunteeseen liittyy usein myös perfektionismi ja sieltä taas riittämättömyyden tunne. Melkoista pyöritystä siis.
Hyväksyn itseni. Hyväksyn sinut. Kun hyväksyn sinut, hyväksyn myös itseni. Kun hyväksyn itseni, hyväksyn myös sinut.
Ehkä paras ratkaisu näihin asioihin on aina meissä itsessämme ja kohtaamisissa, työn tiimellyksessä varsinkin on hyvä aina miettiä millä tavoin sitä viestiänsä vie perille. On kuitenkin kaksi tapaa: kunnioittava ja ei kunnioittava. Mielestäni me jokainen ansaitsemme tilanteesta riippumatta tuon ensimmäisen. En minä ainakaan ole pitkällä tähtäimellä saanut mitään hyvää ja pysyvää aikaiseksi kiukulla ja negatiivisuudella ja jos joku muu väittää toista niin ei ehkä näe tarpeeksi kauaskantoisesti mitä sitten myöhemmin on tapahtunut.
Kaikesta huolimatta olemme juuri se mitä olemme, emme sitä, mihin muottiin meitä joku toinen määrittelee. Se tuskin olisi mahdollistakaan ellei joku seuraa elämäämme 24/7.
Yleisesti ottaen pystymme omaksumaan hyvin pienen osan ihmisestä siinä ajassa mitä ketäkin kohtaamme.
Siksi olisikin hienoa nähdä mitä tapahtuu, kun jatkuvasti pyrkisimme antamaan kanssaihmiselle mahdollisuuden antaa itsensä näkyä ja kuulua, parhaana versiona itsestään.
Ainutlaatuisena virheineenkin.
Pysähdyin sitten miettimään, mistä tässä on kyse? Mikä saa näin negatiivisen energian virtaamaan. Kyseinen hetki yhdistyi nopeasti ulkopuoliseen tahoon eli en tietyssä asiassa ollut riittävä jonkun muun silmissä ja koska olen luonteeltani herkkä kyllä ruoskimaan itse itseäni, on tie epäonnistumisen tunteelle täysin avoin.
Olen kuitenkin sen verran matkan varrella muotoutunut omanlaisekseni oman elämänfilosofiani kanssa, että en anna itselleni tai kenellekään muulle tehtäväksi kasata tuota tunnetta hartioilleni vaan pyrin siitä aika nopeasti eroon.
Jos asia on taistelemisen arvoinen, teen töitä korjatakseni tilanteen, mutta joskus vaan on niin ettei jotain asiaa lähtökohtaisestikaan tunne omakseen. Sellaiset koen tutkimusmatkaksi itsessäni ja ehkä jollekin toiselle myös, mutta niihin ei ole tarkoitus jäädä kiinnikkeitä kutomaan.
Tällä hetkellä elämäni tuntuu olevan sellaisessa vaiheessa, että aiemmista vaiheista itselleni tutuksi tullut härkämäinen kärsivällisyys ja kaiken se kestää -asenne on tullut tiensä päähän. Teen aika nopeita ratkaisuja intuitiooni luottaen ja tärkeintä minulle on säilyttää oma itseni, kulkea kohti omia unelmiani. Silloin jos alkaa jalkoja puuduttaa ja sydän hakata, ollaan väärillä vesillä.
Epäonnistumisen ja häpeän tunteeseen liittyy usein myös perfektionismi ja sieltä taas riittämättömyyden tunne. Melkoista pyöritystä siis.
Hyväksyn itseni. Hyväksyn sinut. Kun hyväksyn sinut, hyväksyn myös itseni. Kun hyväksyn itseni, hyväksyn myös sinut.
Ehkä paras ratkaisu näihin asioihin on aina meissä itsessämme ja kohtaamisissa, työn tiimellyksessä varsinkin on hyvä aina miettiä millä tavoin sitä viestiänsä vie perille. On kuitenkin kaksi tapaa: kunnioittava ja ei kunnioittava. Mielestäni me jokainen ansaitsemme tilanteesta riippumatta tuon ensimmäisen. En minä ainakaan ole pitkällä tähtäimellä saanut mitään hyvää ja pysyvää aikaiseksi kiukulla ja negatiivisuudella ja jos joku muu väittää toista niin ei ehkä näe tarpeeksi kauaskantoisesti mitä sitten myöhemmin on tapahtunut.
Kaikesta huolimatta olemme juuri se mitä olemme, emme sitä, mihin muottiin meitä joku toinen määrittelee. Se tuskin olisi mahdollistakaan ellei joku seuraa elämäämme 24/7.
Yleisesti ottaen pystymme omaksumaan hyvin pienen osan ihmisestä siinä ajassa mitä ketäkin kohtaamme.
Siksi olisikin hienoa nähdä mitä tapahtuu, kun jatkuvasti pyrkisimme antamaan kanssaihmiselle mahdollisuuden antaa itsensä näkyä ja kuulua, parhaana versiona itsestään.
Ainutlaatuisena virheineenkin.
Hei! Luin sinun blogisi ja olen tosi innoissani, aivan mahtavaa tekstiä. Olen itsekin paljon samoilla linjoilla asioiden kanssa, ja tekstisi insipiroi mua. Olen aloitteleva bloggaaja, joka opettelee laittamaan ajatuksiaan ja mielipiteitään kirjalliseen muotoon. Ajatuksia on paljon, mutta kun aloitan kirjoittamaan, mikään ajatus ei tunnu hyvältä. Kiitos siis teksteistäsi!
VastaaPoistaMielelläni linkkaisin minua inspiroivan tekstisi omaan tekstiini, ja kirjoittaisin mitä ajatuksia sun teksti herättää minussa. Sä ajattelet ja kirjoitat sellaisista asioista, joita minäkin pohdin.
Hei! Kiitos kommentistasi :) Hienoa, että teksti herättää ajatuksia ja toki, voit linkata tekstin blogiisi. Se on hieno juttu, että me kirjoittajat voimme inspiroida toisiamme ja kirjoittaminen taas itsessään opettaa löytämään sitä omaa ääntä sana sanalta. Luota jokaiseen ajatukseesi ja kirjoita, kirjoita... Paljon onnea ja iloa tekstien luomiseen!
VastaaPoistaKiitos KatjaSusanna :)
Poista