Sinun Voimasi

Toivon, että lukitsisit minut pimeään, ikkunattomaan huoneeseen. Huoneeseen, jonne äänet eivät kuulu. Kolme päivää, sen minä pyydän. Siellä saisin huutaa ja raivota, puristaa käsillä päätäni, kun ajatukset paisuvat liian suuriksi ollakseen hallinnassa. Älä avaa ovea, vaikka kuulisit mitä, sillä minä suojelen sinua. Säästän sinut pahuudelta, joka tunkee itseään suustani ulos niin, että ajoittain luulen siihen tukehtuvani. Sen sijaan lukitse ovet, jotten juoksisi ohi ajavan junan alle, jotten ajaisi autoa ulos tieltä, jotten saisi käsiini mitään millä vahingoittaa itseäni. Anna minun silti kuulla aika ajoin hengityksesi oven takana, istutaan selät vastakkain ovi välissämme. Sillä minä rakastan sinua. Näinä hetkinä voin vain raapia seinät verille, näyttää peilistä itselleni sen pahuuden, jota kannamme sisällämme, mutta jonka päivien kirkkaudessa pidämme piilossa. Itse saatana, joka hartiavoimin punnertaa itseään syvyyksistä näkyväksi. Anna minun olla lukkojen takana kolme päivää ja yötä.

Oman elämän tarkoitus todennäköisesti löytyy niistä hetkistä, jolloin meillä on tyyni, rauhallinen, mutta innostunut olo. Kyllähän tämän nyt jokainen tietää, eikö niin? Vaan miksi se olotila on niin helppo ohittaa? Onko se liian tuttu, turvallinen ja tiedostettu? Pitäisi olla enemmän haastetta, sutinaa ja säpinää? Olen niin todellisen hyvä esimerkki siitä, mitä aiheutuu, kun itsensä ohittaa ja ryhtyy kerta toisensa jälkeen menemään sinne, minne joku muu osoittaa. Yleensä rahan, toimeentulon vuoksi -vaikka saman asian vuoksi tulisi kuunnella ja ennenkaikkea nähdä itsensä. Olen useamman kerran tässä elämässä uupunut työssä, jossa ainut motivaationi on ollut yleensäkin tehdä jotain. Joskus jopa toimeentulon äärirajoilla. Olen jaksanut vetää täysillä alusta saakka ja uppoutumalla perusteellisesti siihen mitä teen...palanut nopeasti loppuun kuin sädetikku. Siinä kohtaa ei oikeastaan muuta tee kuin riuhtoo ja reuhtoo rutiinien varassa pilttuussa, kunnes voimat on ehtynyt. Jonk