Nämä viime vuodet ovat olleet todellinen vuoristorata, jossa on vauhdilla käynyt läpi elettyä elämää ja siitä vauhdista saanut voimaa kuoria vanhaa -ehkä itselle jo vierastakin minää pois.
Olen aina ollut hyvin herkkä ympäristölle ja elänyt enemmän pääni sisällä kuin sen ulkopuolella, mikä on ollut omiaan valitsemaan melko yksinäisenkin tien. Riittämättömyyden tunne, ajan liukuminen käsistä ja turhautuminen siitä, että olen jollakin tapaa hyödytön kanssaihmisille.
Hyödytön siksi, että annettavaa tiedän olevan paljon ja miljoonia eri tapoja toteuttaa se, mutta kanavat omassa itsessä tukossa. Tai lukossa. Miten vaan.
Tunne siitä, miten maailma elää niin kovaa ja hektisesti ympärillä ettei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin sulkea silmät ja hengittää hiljaa. Olla se näkymätön tyttö.
Aistiherkät ihmiset eivät suinkaan aina ole niitä hiljaisia ja hyväksyviä persoonia vaan itsessänikin on aimo annos temperamenttia, jonka toisinaan olen purkanut hyvinkin itsekkäällä tavalla. Kun tarpeeksi kauan tukahduttaa omaa elämänvirtaa, voi seuraukset olla surullisia. Sitä toimii ryminällä, että vain saisi happea sille näkymättömälle tytölle, joka istuu sisimmässä sukat makkaralla turvassa valoilta, ääniltä, tunteilta. Kaaokselta.
Itse olen aloittanut härkämäisen hitaan hyväksynnän itseni kanssa siinä kohdassa, jolloin neurologi neuvoi hyväksymään aistiherkät aivoni. Tuolloin ymmärsin olla sovittamasta itseäni senkaltaiseen kohtaan palapeliä, joka ei ole minulle luonteva. Enkä ole sitä antanut enää muidenkaan tehdä. Jos jotain tuolloin uudelleensyntyi minussa oli se vapaus.
Vapaus.
Tarkoitukseni onkin kaiketi haastaa itseni tällä kirjoittamisella saavuttamaan tavoitteeni sekä auttamaan sinuakin kaikin mahdollisin tavoin.
Kommentit
Lähetä kommentti