Olen viime päivinä miettinyt paljon kipua, sen merkitystä ja syntyperää.
Mielen ja sielun maailma on itselleni loputtoman kiehtova tutkimisen kohde näin maallikkona ja mikä sen parempi tutkimuskohde kuin oma itse. Siinä rinnalla, kun vielä lueskelee ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa niin alkaa hoksata miten paljon avaimia meillä on omissakin käsissä.
En kuulu siihen koulukuntaan, joka lähtee etsimään muutosta ensin ravinnosta, koska jos mieli on jumissa ja sitä kautta kroppa ei ravinnosta saa toivottua hyötyä. Siksi lähtisin purkamaan tilannetta ensisijaisesti mielen, hengen tasolta, sieltä fyysiseen kehoomme ja sen jälkeen ravinto. Tällä tavoin olen itsekin huomannut nopeastikin muutosta esimerkiksi kivun kanssa.
Kipu ei ole vihollinen, se on selkeä terveyspoliisi meissä, joka yrittää saada meidät tajuamaan missä mennään. Vähän kuin tinnitus, itselläni se on ollut ensimmäisiä "palohälytyksiä" selän ongelmista, samoin kuin migreeni.
Selän ongelmien taas näen omalla kohdallani yhdistyvän mielen kipuun. Kipuun, joka syntyy, kun elää jollakin tavoin itseään vastaan. Ei edes muiden loukkaukset voi silloin aiheuttaa meissä suuria reaktioita, jos seisomme tukevasti omalla paikallamme ja puhtaissa energiakentissä.
Kyllä minä olen ainakin ollut herkkä provosoitumaan silloin, jos oma suunta on hukassa. Eikä se ole aina ollut todellakaan muille helppoa. Niin se vain on. Mutta omassa itsessä se vastaus olisi niissäkin hetkissä ollut.
Kipu on vähän kuin rajumpi sysäys, yritys herättää meidät. Kohdistaa huomiomme epäoleellisista asioista oikeasti henkiseen ja fyysiseen kehoomme eli siihen mitä olemme, mitä voimme olla ja mikä on olemassaolon tarkoitus.
Tällaisia asioita minä arjessani pohdin ja yksi unelmani onkin kai olla vielä enemmän ja käytännön tasolla muita ihmisiä varten. Halu rohkaista, auttaa, tukea, neuvoa omasta kokemuspohjasta käsin.
Kommentit
Lähetä kommentti